tutustumaan eläinten luonnonmukaiseen terveydenhoitoon.
Tarkoituksena on tarjota kokonaisvaltaista terveydenhuoltoa niin, että pyritään löytämään vaivan perimmäinen syy eikä vain tilapäisesti peittämään oiretta.
Hoitomuotoina käytetään fytoterapiaa eli kasvilääkintää, kliinistä homeopatiaa, aroma- ja kukkauuteterapiaa, hierontaa ja hiven- ja ravitsemusainenneuvontaa. Näillä voidaan auttaa terveys- ja käytösongelmissa sekä tarjota tukihoitoja moniin kroonisiin sairauksiin.
Asiakkaiksi ovat tervetulleita kaikki eläimet hiirestä hevoseen ja liskosta lehmään, ja yhteyttä voi ottaa missä tahansa eläimiin liittyvissä ongelmissa terveydenhoidosta yleisiin hoito-ohjeisiin, tai vaikka tarvittaessa kynsien lyhennystä.
Annan Reiki-hoitoa sekä ihmisille että eläimille.
Lisäksi olen Forever Living Productsin itsenäinen jälleenmyyjä
Asun Naantalissa, Luonnonmaan Haijaisten kylässä, ja otan vastaan kotona, tällä hetkellä vielä väliaikaisissa tiloissa tallirakennuksessa, ja teen myös koti-, talli-, navetta- ym. käyntejä.
Vastaanottokäynnin voi myös yhdistää esim. koko perheen Muumimaailma-käyntiin, ja jättää lemmikin meille parkkiin tarvittavaksi ajaksi. Toki eläimen tilapäinen hoito käy meillä ilman vastaanottoakin, ja yksittäisiä tai perheen lemmikkejä voin ottaa vaikka perheen lomamatkan ajaksi kotihoitoon mahdollisuuksien mukaan ympäri vuoden.
Pidän myös pyynnöstä esim. koirayhdistyksille ja muille kiinnostuneille koiran kotiruokintaluentoja, joissa jaan kotiruokaohjeita ja annan vinkkejä erilaisten luonnonmukaisten lisäravinteiden käytöstä
Blakkur ja Ransu
Lauman vanhin eläinjäsen, ja muutenkin se, joka on pakko mainita
aina ensin, on 25-vuotias Islanninhevonen, Ransu, oikealta islantilaiselta
nimeltään Hreinn fra Bjarnastödum. Yhteistä matkaa meillä
on jo reilut 17 vuotta takana, ja edessä toivottavasti ainakin saman
verran.
Ransu on, paitsi elämäni ensimmäinen oma hevonen, myös
Elämäni Hevonen. Vakaa, luotettava, rauhallinen ratsu, jolla on
kuitenkin pilkettä silmäkulmassa ja kyltymätön himo erilaisiin
herkkuihin. Ransun selässä ovat turvallista kyytiä vuosien
saatossa saaneet niin koirat, kissat kuin eri-ikäiset tutut ihmisetkin
lähes vauvoista vanhuksiin. Aikanaan makaavan hevoseni kylki toimi erinomaisesti
kilien liukumäkenä, ja hauskaa oli ilmeisesti kaikilla. Emme juuri
enää keskenämme sanoja tarvitse, ja tiedämme toistemme
mielialan sen kummemmin miettimättä.
Niin, mainitsinko jo, että Ransu on myös maailman viisain hevonen
:) ?
Ja itsepäisin...Tosin en minäkään helposti periksi anna,
joten aina ollaan eteenpäin päästy -lopulta- haluamaani paikkaan.
Varmajalkaisempaa maastomopoa saa hakea, ja mitä pienempi ja vaikeakulkuisempi
metsäpolku, sen reippaammin Ransu etenee, pitäen samalla omaa innostunutta
möhinäänsä, jonka säästää vain näihin
elämän tähtihetkiin. Tiet sen sijaan ovat yleensä ihan
liian tylsiä ja haasteettomia, ja niissä vauhti putoaa nopeasti
lähes mateluksi – poikkeuksena uudet, ennen kulkemattomat ja varsinkin
poispäin kotoa vievät tiet.
Ransun voi antaa huoletta laiduntaa vaikka vapaana pihalla, se etenee täsmällisesti
ja vakaan harkitusti tasaisesti ruohoa lyhentäen, ja löytyy suunnilleen
samoilta paikoilta vielä tuntia myöhemminkin.
Ransu on kuvissa se rautias Polle Luppakorva. Korvat johtuvat sitä jo
kymmenisen vuotta vaivanneesta kesäihottumasta – yhtenä iltana
vuosia sitten se hinkkasi toisen korvansa verikorvaksi, ja lupaksi se jäi
kaikista hoidoista huolimatta, vaikka nesteet saatiinkin poistumaan suht pikaisesti.
Viime syksynä se, ilmeisesti tasapuolisuuden nimissä, teki saman
toiselle korvalle, ja lopputulos on nähtävissä – persoonallinen
omaleimaisuus, kuten kaikessa muussakin Ransuun liittyvässä.
Blakkur
Musta – tai ainakin melkein, talvella musta ja kesällä tosi tumma ruunikko – hevonen on Blakkur, oikeasti Blakkur fra Hlödunesi, joka liittyi laumaamme reilu vuosi sitten tänne muuttaessamme, ja on nyt 18 v. Blakkur on kiltti, nöyrä, hiljainen ja vakava poika, joka tekee työnsä mukisematta, mutta testaa kyllä joka ratsastajan, onko siitä vastusta, jos hän nyt ihan vähän pysähtyy hamuamaan ruohoa matkan varrella :). Itse olen ratsastanut Blakkurilla melko vähän, mutta koska touhuan joka päivä muuten hevosten kanssa ja vaadin niitä kunnioittamaan itseäni ja väistämään tieltäni, Blakkur on vähän liiankin nöyrä selässä ollessani, ja kysyy jatkuvasti mielipidettäni, eikä sen tulisi mieleenkään tempaista päätään alas, vaikka vastassa olisi kuinka houkuttava ruohotupsu. Yleensä Blakkur on kummityttöni Lotan ratsu, ja heillä on ihan omat juttunsa. Eniten nautimme varmasti kaikki ratsastusreissuista, kun Lotta on Blakkurin selässä, minä Ransun, ja kaikki tietävät mitä tehdään ja minne mennään – ja ennen kaikkea, koska saa syödä :)
Pyry
Koirista vanhin on samojedi Pyry, 14 v ( Lumiturkki Don juan, jos jotain
kiinnostaa ). Kuulo vähän reistailee, mutta muuten kunto on ihan
hyvä ja luonne yhtä iloinen kuin aina ennenkin. Pyry on aina ollut
menevä koira, ja paikoillaan pysyminen on edelleen välillä
hankalaa, vaikka vauhti muuten on hidastunut. Pyry on kaikkien kaveri, eikä
haasta riitaa vieraidenkaan koirien kanssa. Kissoille pitää välillä
murista, kun tuppaavat kiehnäämään liian kauan edes takaisin
kuonoa pitkin, mutta siitä ne viis veisaavat – eihän Pyry
oikeasti koskaan hermostu. Aikaisemmassa asuinpaikassamme Pyry sai toteuttaa
voimakasta riistaviettiään tallirottien eliminoimiseen, ja kuono
oli välillä täynnä jos jonkinlaista puremaa, mutta taas
porskutettiin.
Pyryn ehdottomasti paras kaveri oli kaksi vuotta vanhempi samojedini, Jeri,
joka kuoli vuosi sitten 15-vuotiaana, ja oli myös aivan omaa luokkaansa.
Niki
Seuraavaksi vanhin, mutta silti tosi nuori koira, on kettuterrieri Niki, 10 v. Elämäni toinen kettuterrieri ja helpoimmin koulutettava koira, jonka olen koskaan omistanut. Tai no, oikeastaan en ole edes kummemmin sitä koskaan kouluttanut, se on vaan imenyt itseensä hyviä tapoja ja komentoja ottaen oppia muilta koiriltani. Nikin oikea nimi on Unique Line`s Amor, mutta viis sukutauluista, tai alapurennasta, joka saisi jokaisen itseään kunnioittavan englanninbulldogin vihertymään kateudesta, tai vähän vinksallaan olevista takajaloista – Niki on painonsa arvoinen kultaa. Koira, jonka voi pitää irti melkein missä vaan, ja joka on yleensä aina siellä missä pitääkin ilman sen kummempaa tohinaa, koira, joka on kotonaan niin metsässä, tallissa kuin kainalossakin – täydellinen kettari. Nikikin on verraton rottakoira, muttei sille tulisi mieleenkään vahingoittaa omia eläimiä, ja se rakastaa kaikkia pieniä ja avuttomia otuksia.
Tino
Koirista nuorin ja pienin – vaan ei omasta mielestään- on chihuahua Tino, 7v. Tino on entinen vanhempieni koira, ja äitini eläessä hänen silmäteränsä, oikeastaan edelleen isäni koira, mutta on isän huonon kunnon vuoksi asunut laumassamme kohta jo kaksi vuotta. Omasta mielestään hän on tietenkin koirien kunkku chihujen tapaan, ja pomottaa kilttiä Pyryä mennen tullen – tai ainakin luulee niin, tosi asiassa Pyry harvemmin edes huomaa jaloissaan pyörivää murisijaa ;). Tinokin on muuten hyvin kiltti ja herttainen koira, ja varsinkin katseeltaan oikea viattomuuden perikuva.
Rio
Upouusin ja nuorin tulokas laumaamme on collienpentu Rio, jonka haimme marraskuun
(2008) lopulla Jämsänkoskelta. Rio on ehdottomasti maailman suloisin,
kaunein ja viisain pieni koiranpentu, josta on hyvää vauhtia kasvamassa
maailman suloisin, kaunein ja viisain iso collie :)
Riolle tärkeintä maailmassa on oma lauma ja ruoka - vai olisiko
järjestys päinvastainen... Joka tapauksessa hän osallistuu
aktiivisesti kaikkeen tekemiseen, ja opettelee tunnollisesti tallikoiran velvollisuuksia
aamuruokinnasta ja siivouksesta iltatalliin. Muunkin ajan hän seuraa
kintereilläni uskollisesti, ja huolehtii lenkeillä hitaimmankin
mukana pysymisestä oikean Hyvän Paimenen tavoin :)
Tässä talossa on viimeksi asunut collie vuonna -71, isoäitini
komea Reksi, joten yksi ympyrä on taas sulkeutunut.
Rio on kaikkien kaveri - jopa kissat ovat lopettaneet sen peruskoulutuksen
kissankielen alkeisiin, niin hyvin se ne jo osaa, ja Rio oli lopulta se koira,
joka totutti meille syksyllä muuttaneet kanit uudelleen koiriin.
Tällä hetkellä Riolla on menossa hampaidenvaihtoviikot, penturokotukset
takana ja koko elämä edessä.
Nökö
Kissoista vanhin on harmaa-kelta-valkokirjava kilpikonnanarttu Nökö, 14v. Itse asiassa Nökö on Pyryä viikon nuorempi ja tuli lähes samaan aikaan meille kuin Pyry, mistä syystä heillä on ihan omat juttunsa, eikä kukaan koira pääse Nökön mielestä lähellekään Pyryä. Nökö on kiltti ja vieraiden kanssa tosi arka kissa, joka mieluiten lymyilee sohvan sisällä, kun talossa on vieraita käymässä, mutta tuttujen kanssa rohkea ja rakastettava kissaneito. Rohkea se on myös silloin, kun sen reviirille tulee vieras aikuinen kissa, ja Nökö on yleensä se, joka päättää, voiko tilapäistä turvapaikkaa hakeva kissa jäädä meille pysyvästi – yleensä ei, mutta onneksi niille on aina löytynyt hyvät kodit.
Musti
Seuraavaksi vanhin kissa on koko porukan ainoa kolli, Musti, 8v. Musti on väriltään – no arvatkaa...tietysti valkoinen! Ei vaan, on se musta :) . Musti on yleensä rauhallinen ja kiltti kissa, jonka hellyyskohtaukset ( tönimistä, puskemista, kovaäänistä kehräystä – kaikki kissaihmiset varmaan tietävät...) osuvat lähes poikkeuksetta väärään aikaan ja paikkaan, lähinnä aamuyöhön tai kirjanlukutuokioon, ja tietysti nimenomaan sen kirjan päällä marssimiseen ;) . Onneksi tuo huumorintaju on entisestäänkin eläinten kanssa venynyt...
Viiru
Seuraava kissa on sitten Viiru, 7v, harmaaraitapaitainen neito. Viiru ei
oikeasti ole paksu, mutta ne poikkiraidat – kaikki naiset tietävät,
kuinka ne leventävät ;). Viirun päätyö on syöminen
ja nukkuminen, ja sitten taas syöminen ja nukkuminen. Silloin harvoin,
kun se saa leikkikohtauksen, kaikki muut melkein pyörtyvät hämmästyksestä,
eikä kukaan osaa suhtautua siihen normaalisti tai leikkiä sen kanssa.
Viiru on hyvin luotettava kissa, sen löytää lähes aina
suosikkikoristaan umpiunessa – jopa öisin, jolloin muut kissat
valtaavat sänkyni kaikki kolkat ja hyrisevät kuka missäkin
kissanunissaan – ,tai etsimässä tai pyytämässä
lisää ruokaa.
Seuraava on sitten Pörri, löytölapsi, jonka löysin 5-6
-viikkoisena hortoilemasta Huittisten syrjäkylästä. Se ei edes
ilmeisesti ollut ikinä ollut ihmisten kanssa, ainakin siitä päätellen,
että yritti ensi töikseen tappaa minut, kun sain sen vihdoin kiinni
( koko operaatioon kuului kuraisella kyntöpellolla liukastelua ja yhtenä
osiona molskahdus lokakuun lopun hyiseen ojaan -siis allekirjoittanut molskahti,
kun se hemmetin katti vaan loikkasi yli ojan ihan vaivatta, ja lisäksi
lievästi verinen kämmen, mutta tuskin haluatte kuulla kaikkia yksityiskohtia...).
Pentu matkusti kotiin laukussani lämpimässä autossa, ja päätti
saman tien, ettei minua tarvitsekaan pelätä. Koiriin se tottui parissa
minuutissa, ja vietti loppuillan Nikin etujalkojen välissä vatsa
täynnä ihanaa ruokaa. Nyt se on 4-vuotias harmaa-valkoinen pullea
(taas – siihen eivät mitkään laihdutuskuurit tunnu tepsivän,
ja ilmeisesti ankea varhaislapsuus saa sen edelleen ahmimaan liikaa) ihana
kissa, jonka löytää vuorenvarmasti joka yö emäntänsä
sänkyä lämmittämästä. Ainoa merkki -pullean
mahan lisäksi- varhaislapsuuden traumoista on hillitön kauhu joka
kerran, kun sille pitäisi antaa esim. matolääkettä ja
sitä pidellään väkisin kiinni. Ainoa keino tuntuu edelleen
olevan kietoa kissa, ja mielellään lääkkeen antajakin,
paksuun toppatakkiin, ja silti se isompi meistä voi päätyä
teholle session päätteeksi ;)
Tuusa
Nuorin kissalajin edustaja on mustanruskea-valkokirjokilpikonna Tuusa, 3v. Tuusa on juuri niin älykäs ja persoonallinen kuin tuonväriset neidot tuppaavat olemaan, ja Mustin ylin ystävä. Sen kanssa ne usein nukkuvat päiväunia yhteen kietoutuneina nojatuolissa tai sängyllä, niin että on vaikea erottaa, missä toinen loppuu ja toinen alkaa.
Jasper ja Julia
Sitten hanhet. Niitä on kaksi, Jasper ja Julia, ja ikää niillä on nyt 13v. Alun perin joukkoon kuului kolmaskin, Joonas, joka kuitenkin kuoli 9-vuotiaana. Nuorena ne olivat varsin valppaita talonvahteja, joita isot miehetkin arastelivat, mutta nyt ne ovat melko leppoisia, eivätkä viitsi enää joka ihmisestä tai yskähdyksestä nostaa meteliä. Pariin vuoteen Julia ei enää ole muninut, mutta aikanaan monet tututkin saivat nauttia hanhenmunien aromikkaasta mausta.
Pampula
Esteri
Elvis
Vilma
Uusimmat tulokkaat laumassa ovat kanit, joita on neljä. Pampula, Esteri ja Elvis ovat leijonanharjoja, ja Vilma on kääpiöluppa. Ne tarvitsivat pikaisesti uutta kotia juuri samaan aikaan kun itse hain noin neljää kania talliin muutaman kanittoman vuoden jälkeen, ja niin ne muutama viikko sitten muuttivat tänne. Pampula on ruskea, 3-vuotias, ja 2-vuotiaiden Esterin ja Elviksen äiti (Elvis on leikattu, hyvä ettei kaimansa enää ole elävien kirjoissa...), ja Vilma-luppis on 1-vuotiaana joukon kuopus. Elvis on se, jolla on isompi harmaa täplä nenässä, ja muutenkin vähän harmaata rungossa, ja tietysti komeampi liehuletti kuin siskollaan. Kanit kotiutuivat melkein välittömästi, ja ovat rohkeita ja reippaita ja aina vastassa, kun menen niiden karsinaan, kerrassaan ihania tyyppejä.
Ja sitten kai minä, koko porukan huoltaja...Olen suht rauhallinen kasvissyöjä, jonka sisällä uinuvan tiikerin vuorenvarmasti herättää lasten tai eläinten tai muiden heikommalla olevien kaltoin kohtelu. Olen -yllätys, yllätys! - niitä, jotka jäivät joka kerran niukin naukin Eläinlääkiksen ovien ulkopuolelle, mutta olen lopulta siitä jopa onnellinen. En olisi ikinä selviytynyt ainakaan terveiden eläinten lopettamisesta, ja muissakin tapauksissa olisi tehnyt tiukkaa – itken hautajaisissakin enemmän kuin leski ja orvot yhteensä, ihan riippumatta siitä, tunnenko koko vainajaa. Ainoa vaihtoehto olisi ollut kerätä kaikki lopetusuhan alaiset eläinparat hoteisiini, tai takoa järkeä niiden vastuuttomien omistajien kalloihin, niin että joka tapauksessa olisin jossain vaiheessa päätynyt jonkinlaisten lukkojen taakse. Niin että kiitos EKK:n tädit ja sedät!
Päädyin lopulta lukemaan geologiaa, saihan siinä ainakin kulkea
koiran kanssa metsissä kaiket kesät, mutta sairastuttuani vakavasti
ajattelin, etten moista matkalaukkuelämää kyllä halua
loppuelämääni viettää, ja vielä raiskata kallioiden
kaunista sammalpeitettä siinä sivussa, ja muutin maalle Satakuntaan.
Siellä tein opettajien sijaisuuksia ja jotain muuta pientä aina
välillä, samalla kun hoidin kasvanutta eläinlaumaani, kunnes
yhden tosi kamalan luokan kaitsemisen keskellä näin ilmoituksen
eläinnaturopaattikurssista, ja se oli siinä :). Nyt voin keskittyä
vain eläinten parantamiseen, ja elämäni on läpeensä
ihanan eläimellistä. Nykyään tapaankin vain ihania ihmisiä,
joille oman eläimen hyvinvointi on todella tärkeää.